Päivien viemää.. vai sekunttien?

Olipa tultava tähän väliin kirjoittamaan rehellisesti nyt ihan mun päivien viemästä vauhdista, ja siitä mihin mun päivät häviää:) Ihan alkoi huvittamaan tänään itseäni kun kuuntelin itseäni toistamassa samoja asioita joka aamuisen häslingin keskeltä ja joka jatkui pitkälle iltaan asti. Vaikka jo viime postauksessa lupailin teille minun Diy- projektin julkaisua, mutta se on vielä pitkissä kantimissa! Useampaan iltaan on tullut jos jonkinlaista muuta touhuttavaa, tai sitten vaan käy näin, että mieli halajaa kirjoitella jotain muuta. Mutta kyllä se sieltä on tulossa hiljalleen, joten hyvää kannattaa odottaa.
Meiän perheen meiningit alkaa melkeenpä kukon laulun aikaan. No, ehkei sentään niin aikaiseen mutta siltä kumminkin ajoittain tuntuu itsestä. Heti kun se pienin, isoin tai keskimmäinen ”kukko” kiekaisee, niin samantien on nousu ylös sängystä. Välillä haaveilee niistä ajoista kun sai venytellä jalkojaan ja koko kroppaansa hetki hetkeltä ja vaikka hetkisen jopa torkahtaakin uudelleen. Mutta lapsiperheessä tälle ajatukselle ei anneta armoa;) Ehkä sitten jossain kohtaa kun kaikki lapset ovat sen verran isoja, että lähtevät vaikka yhdessä katsomaan aamu telkkaria tai leikkimään hiljakseen itsekseen, niin voi niitä varpaita jäädä hetkeksi vielä rauhassa pyörittelemään sängyn pohjalle.
Kolmen pojan kanssa välillä kyllä tulee miettineeksi, että onko oikeesti muilla perheillä joilla on jakaumaa tyttö- poika tai tyttö- tyttö, niin mahdollisesti aamustakin hieman rauhallisempaa kuin meillä? Tuntuu kuin joka aamu heräisi Savannilta kun milloin mikäkin leijona tai hyeena hyökkii lattioilla ja töminä yllättää aamupaloja valmistelevan äidin, tai työkonettaan käynnistelevän isän. ”Älä viitsi laukata täällä kuin gebardi, älä karju, naapuritkin heräävät tuohon”. ”Lopettakaa se riehuminen, ja käykää hakemassa vaikka kirjat mitä luette”. Ei mitään tehoa. Välillä on siis karjuttava samaa leijonan ääntä itsekin, että menee viesti perille. Lapsiajasta pitää nauttia kun ovat pieniä, mutta joskus miettii, että onko näitä samoja asioita käytävä läpi joka se päivä.
Mies lähtee töihin ennen kahdeksaa ja jään siitä selvittelemään keittiön sekamelskaa ja laittautumaan itsekin vähän fressimmäksi itseäni, ettei tarvitse kuin tarhapöllönä lähteä ihmisten ilmoille hetken päästä kuskaamaan isompia hoitoon ja eskariin. ”Älä heitä portaikkoon Samppa tavaraa, ei saa”.
”Annetaan tiskikoneen tiskien olla nyt paikoillaan mitä äiti täyttää, siirryhän tuonne isoveljien luokse leikkimään”. Vien pienimmän veljesten luokse. Onneksi tiskikoneen pesuoohjelmaan on lapsilukko, ajattelen. Puolen minuutin päästä 1 v. on saapunut jälleen keittiöön ja roikkuu lahkeessa ja itkee kun jokin mättää. Mieli onneksi muuttuu hänellä hetken päästä. Saan meikkausta eteenpäin parin minuutin verran. ”Ei saa kääntää lieden nappuloita päälle, otahan tuosta nyt muutama kauha ja kippo, ja tekisitkö niillä hetken ruokaa”. Ai et, no ei kelvannut äidin keittiön aarteet. Haluaa siis tyhjentää seuraavaksi vuokakaapin. ”Ei, sinne sinä et voi mennä, ne menevät rikki jos pudottelet niitä”.
Aamut menevät kyllä jokseenkin kuin ravissa. En ole siis ikinä kyllä ollut raveissa, mutta voisin noin jokseenkin kuvitella millaiselta ravihevoselta tuntuu. Olen saanut jossain kohtaa kiinni aamustani siivoten keittiön ja omat juttuni kuosiin, ja yleensä siinä vaiheessa on jo muutamat kinatkin tuomaroitu ja 1 v.:tä kuskailtu toisessa kainalossa, että on saanut hoitoon lähtö kuvioita eteenpäin. ”Et voi mennä koiraa kiusaamaan kun Tessu syö”, ”Hei ei saa noin kovaa repiä Tessun turkkia, silitä näin..”.
Onneksi kohta tulee kesä! Nimittäin kylläpä sen jälkeen on pukeutuminen helppoa kuin heinänteko. Varaan aamuisin 30 min etukäteen aikaa, että vaatekasat odottavat eteisessä pukeutujia ja että ne saadaan päälle kaikkien ”sukan mykistämisien” ja ”valuvien housujen” ja ”rumien hihojen” – hetkien jälkeen. It´s hard to be ajoittain se 4 v. tai jopa 7 v. Eikä helppoa se aina ole 1 v.: lläkään. Puhumattakaan sen jälkeen mitkä omat fiilikset on siinä kohtaa kun pääset vihdoin ja viimein itsellesi pukemaan päälle vaatetta niskaan. Mutta aikataulutus ja rutiinit on kyllä parasta mitä tiedän. Jotta lapset toimii silloin kun pitää toimia, niin ei ole lainkaan pöllömpää kuin mennä päivä päivältä rutiinien tahdittamina. Selkeyttää lapsen asennoitumista, ja toistot toiston perään tuovat turvaa. Vaikka muistan jossain kohtaa kun meitä iltapala pöydän ääressä alkoi miehen kanssa naurattaa, että ”onpa tämäkin hassua, että melkeenpä tietyllä kellonlyönnillä tietää mitä milloinkin tapahtuu”, mutta niinhän se menee. Mutta sen mukaan sitä osaa aikuinenkin orientoitua päivään, esimerkiksi milloin ne omat hetket tulee;)
”Älä mene painamaan niitä television nappeja”. ”Ei saa nousta kauittimen päälle”. Harvase päivä kyllä kaikenmaailman nippulanappulat mitä vaan asunto pitää sisällään pitää tutkia läpi. Siinä samassa keittiössä jokin käryää pohjaan. Aika paljon päivästään kyllä käyttää keittiössä. Juuri kun saat siivotuksi edelliset niin suurin piirtein alat valmistella jo seuraavaa. ”Hei Samppa, ethän sinä siellä pöydällä saa mennä, äkkiä nyt sinut alas sieltä ennen kuin putoat”. Huh, vauhtia ja vaarallisia tilanteita siinä samalla kun hämmentelet pataa tai siivoat keittiön pöytää ruokailun jälkeen. Onnea on koira. ”Esisiivooja, niin ei tarvitse ehkä ihan kaikkea ryömiä keittiön lattialta siivoamaan. Kaksi tiskirätttiä kahteen eri tarkoitukseen on kyllä pop. Toinen pöydän siivoamiseen ja toinen lattian luuttuamiseen syöttötuolin alta. Nyt tajuan, mitä aikoinaan muut tarjoilija kollegat saattoivat tarkoittaa sotkusta, mitä tulee lapsiperheen ateroinnin jälkeen!
Lasten kanssa kotona ollessa on kyllä jokseenkin tuo organisointi kyky kasvanut huippuunsa. Ainakin tuntuu siltä, että kun kaikenmaailman vippaskonsteja ja oljenkorsia saa olla taskut pullollaan niin on harjaantunut organisoimisessa jo melko hyväksi. Nykyään ei edes jaksa stressata niitä asioita mitä yhden lapsen kanssa stressasi. Tai kahden. Äkisti muuttuviin tilanteisiin täytyy myös olla hoksottimet paikoillaan, koska niitä tulee pommin varmasti jatkuvalla syötöllä. Välillä hirvittää kun tuntuu, että kaikki kolme poikaani ovat melkoisen aktiiviisia ja selkeästi toiminnan miehiä, että mihin tässä joutuu. Ainakin omasta kunnosta on pidettävä huolta, että jaksaa juosta menossa mukana! Äkilliset tilanteet eivät kyllä saa myöskään horjuttaa liiaksi omaa mielialaa, koska jos näin kävisi, olisin jo lataamossa. Harvoin on kaikki asioista samaa mieltä, niin se vaatii pitkää pinnaa alkaa neuvottelijaksi mikä suunnitelma nyt toteutuu ja mihin on vastarannan kiiskienkin sopeuduttava.
”Laittakaa äkkiä vessan ovi kiinni, Samppa tulee jo sinne”. ”Missä se poika on, hyvänen aika, missä vaiheessa se on kerennyt tuonne sohvalle jo nousta”. Onnea on useammat parit silmiä, se on tullut huomattua, että isommista on apua, ja varsinkin isoin veljeksistä milloin mistäkin kiikuttelee pienintä pinteestä.
Aamupäivät rientävät tahdikkaan nopeasti, ja muutaman tunnin jälkeen lähdetään hakemaan isommat hoidosta pienimpää kärräillen vaunuissa mukana.  Päiväkodin toisesta päästä toinen mukaan ja kierros toiselle puolelle päiväkotia. Toisessa kainalossa pienin mukana. Ja päivästä toiseen. Samat kuviot. Kotimatka 700 metriä kestää ikuisuuden, kun pääsemme kotiovelle.
”Älä mene hyppimään vesilätäkköön, sinulla ei ole kumisaappaita jalassa”.
Raivaaminen. Se vasta onkin työtä jolla on tarkoitus. Tai sitä ainakin tulee ajoittain niin naurettua, että tee työtä jolla on tarkoitus. Saat siivottua lasten huoneen ja hetken päästä se on aivan samannäköinen kuin ennen kuin aloitit raivauksen.
So much to do. Johonkin väliin sitä aina koittaa sijoittaa vähän niitä omia asioita, mutta suurempia sitten uniaikaan. Silloin kun kukaan ei putoa mistään, kenenkään päälle ei kaadu mitään tai kukaan ei kiusaa ketään.
Hektistä menoa kaikille omiin päiviin, tsemppiä;)
– Jaana
XOXO
signature

Jaa

Tilaa niin et menetä viestiä
Rekisteröidy sähköpostiosoitteellasi saadaksesi uutisia ja päivityksiä!

Mitä mieltä olet ?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

1 Comment
  • Anonyymi
    3 huhtikuun, 2019

    Hahha Jaana, oot vaan aika super..!!! Nyt kun on tullut lueskeltua tätä sun blogia, ihmettelen entistä enemmän miten hemmetissä sä tän kaiken keskellä olet ehtinyt käsinvirkata meille viisi Ihanaa mattoa!!! 😀 <3

    T. Krista